Vaaleansiniset seinät valtasivat koko mieleni. Tarkkailin hiljaa sivusta, kuinka vastamaalatut seinät veivät jokaisen huomion huoneessa. Se oli kaunista. Yksi siinä huoneessa oli poikkeuksellisen kaunis. Hänen nimensäkin oli kauniimpi kuin mitä olin eläissäni kuullut. Hän piti seinien väristä, jonka minä olin valinnut. Se antoi minulle voimaa ja uskoa, ehkä vielä jonakin päivänä... Pilvilinnani vain musertuivat päivä päivältä, koska ajattelin, että jokainen pitää minua epänormaalina, eikä voi pitää minusta. Olin vain liian erilainen ääliö tähän maailmaan. Omasta mielestäni erilaisuus on rikkaus, jota pitää vaalia. Muttei ehkä hänen mielestään. Pitäisi tutustua paremmin, mutten uskalla, jos hän inhoaa minua jo valmiiksi erilaisuuteni vuoksi. Joka päivä kuvittelen, että kun hän hymyilee, hän hymyilee minulle. Se on tietysti vain toiveajattelua. Mutta kunpa se joskus voisi olla todellista. Minä ja hän yhdessä omassa YHTEISESSÄ vaaleansinisessä huoneessamme siemailemassa kaakaota samasta lasista... Nämä pilvilinnat romahtavat perustuskivi kerrallaan päivä päivältä, aina kun hän löytää jonkun uuden ja unohtaa minut sivulle ja huomaa vain muut. Olen sienäruusuna. Erikoinenkin voi näköjään olla seinäruusu. Tai sitten hän ei huomioi minua, jotta muut eivät pilkkaisi minun takiani. Todellista rakkautta saa etsiä. Mielestäni tämän monen vuoden ihastus on sellainen. Kunpa vain toinen osapuoli tuntisi samoin.. Niin raskasta elää yksin, kuin haamu hautausmaalla, jossa muut ovat siirtyneet jo muualle. Yksin, tietäen, että pysyy koko loppuelämänsä yksin. Omissa pilvilinnoissaan...